Tämä rikkoo mielikuvasi

Vuoren rinteellä ei huutaa saa
maanvyöry seuraa liikkujaa
soi jylinä kivien kuin suuret rummut
tien helpon toiset valitsee
ne kiertää esteet niin en tee
vaan ylitän nuo vaaralliset kummut

ne jotka eivät riskeeraa
ne mitään eivät nähdä saa
siellä alhaalla on teitä arkaa monta
ja vaikka kuinka silmää siristät
niin tuskin sinä ymmärrät
mikä kaunista on ja mikä arvotonta

ei ruusut täällä purppuroi
et kimallusta nähdä voi
on meretkin kuin suuret uima-altaat
vaan palaa liekki ikuinen
laella vuoren lasisen
sen jonka kerran vielä sinä valtaat




mitä siitä jos mä tipunkin
me kaikki kuollaan kuitenkin
parempi näin kuin kuolla liikaan viinaan
mun jälkeen toiset kiipeää
ne ylemmäksi yrittää
ne tottuu tähän alituiseen piinaan

kun edessäsi seinä on, kun väsyt, olet voimaton
ei putoamistas mikään saata estää
voit luottaa enään itsees vain
ja voimaan suurten unelmain
voit rukoilla vain että köysi kestää

JA SITTEN KUN OOT PERILLÄ
ON JALKAS KÄTES VERILLÄ
POLVET TUTISEE JA SYDÄMESI JUOPUU
EESSÄS KOKO MAAILMA ON
OOT ONNELLINNEN SANATON
vaan kadehdit jo niitä jotka luopuu

Se on syksyä taas

Ihan reilu pakkanen tänään. Kävelin kouluun sen perussetin, reilu puolituntia. Nilkutin, oikeastaan. Eilen pelattiin Mikkelin AMKoon sisäinen jalkapalloturnaus. Voitettiin yksi matsi neljästä. Tosin pelattiin ilman vaihtomiehiä ja kohtuu väsyneinä. Ainakin minä. Puoli kuudelta aamulla nukkumaan ja ysiltä ylös potkimaan. Ei riitä huippusuoritukseen. Eijjei. Joku jätkä yritti kiivetä säärtäni pitkin nappiksilla. Nyt sääressä on neljä pientä reikää. Nilkka on mustanpuhuva, epäilen pientä venähdystä. Kaikki Mikkelin Uusien Fudis Urhojen puolesta. Aika näppärä nimi, eikö vaan?

Ei ole tapahtunut mitään suurta tunnustusta vaativaa. Yksi päivä olimme CampusTV:n studiolla. Haastatteluharjoitus, puheviestinnän kurssi. Itseään on hauska katsella tv-ruudulta. Ihme ilmeitä sitä tekee ihan tiedostamatta. Mutta äänestä jaksavat ihmiset aina puhua. Mainoksia pitäisi kuulemma alkaa spiikkaamaan. Voisi varmaan kokeilla. Olen nuori, tarvitsen rahaa. Ja puhuminen luonnistuu. Pidimme esitelmää 1600-luvusta, piti vetäistä sellainen kolme varttia. Kerroin muutaman jutun parista filosofista ja huomasin puhuneeni jotain 40 minuuttia. Muut sai sitten vähän karsia omasta setistään. Sellaista se on kun rakastaa omaa ääntään. Jos ääni alkaa vielä tienata minulle rahaakin, menen sen kanssa naimisiin. Pidämme luultavasti pienen piirin häät. Ehkä voisin pyytää ystävääni Lassea bestmaniksi. Haluan kuulla hänen puheensa sulhaselle.

"Kaikki me tiesimme että se on menoa, kun Otto ensi kerran kuuli oman äänensä..."

Mitenhän tulisimme toimeen? Miltähän tosiaan tuntuisi rakastella omaa ääntään joka yö? Hmmm? Pystyisinkö olemaan äänelleni uskollinen? Minulla on omat epäilykseni ääneni suhteen. Kuulisitte miten vailla moraalia se tuolla kiirii. Se luikertee ties missä korvissa kaikki päivät ja luoja tietää missä se öisin on. Tuollaisen kanssa pyhään liittoon, ei kai?
Erohan siitä vaan tulisi, minä olen nimittäin sellainen mustasukkainen luonne. Eron jälkeen ei voisi katsoa televisota tai kuunnella radiota. Ääni kuuluisi joka paikassa, flirttailisi julkkkisten kanssa, myisi tuplaplatinaa. Ystäväni tukisivat minua murheessani, mutta puhuisivat selän takana että kyllä siitä lähti aikamoinen ääni. Lapset kävisivät luonani ensin kahdesti kuussa, sitten vaivautuneesti enää syntymäpäivinään. Isä vain aukoo tylsänä suutaan, he sanoisivat.

Tänä viikonloppuna pitäisi kirjoittaa aivan sikamaisen paljon koulujuttuja. Arvioida joku kuukausi sitten nähty taideteos, pusertaa kulttuurihistorian viisi esseetä ja tehdä pari lehtijuttua. Ai niin ja jazz on vaikeaa. Pari puolalaisukkoa, jotka olin palkannut säestämään Panssarilaiva Potemkinia Räntää&Loskaa-klubille, valitsivat kieltäytyä. Liian rankka teema, sanovat he. Nyt sitten etsiskelen muusikoille Kultakuumetta. Helsingin päädyssä olisin etsiskellyt uutta bändiä, mutta minkäs teet. Puolalaiset ovat purjehtineet maailman ympäri, mutta eivät pysty säestämään synkkää leffaa?

Ehkä olen vaan liian nuori ymmärtääkseni. Ääni sanoo älä huoli.

Otto LIVES 2

Sisarepoika halusi eilen pahaan pomppulinnaan. Huomasin sen ansaksi liian myöhään.

Pomppulinnoja ei ole tarkoitettu aikuiselle. En niin että se olisi liian lapsellista, mutta aikuisen paino muodostaa miltei ylitsepääsemättömän ongelman. Pomppulinna nimittäin upottaa aivan törkeästi. Upposin pomppulinnaan aika pahasti, siskonpoika upposi myös. Putoili ja upposi. Olimme jumissa pomppulinnan sisässä, usean muun seurassa. Lapsia ja aikuisia oli jumittunut samaan kohtaan pomppulinnaa, osuudelle ennen viimeistä liukumäkeä. Jokseenkin oli kiusallista yrittää runtata ja puntata itseään ja ukkelia ylös upottavaa seinää. Kymmenenvuotiaat ryysivät ohi ja aasialaismies hymyili minulle kanssakärsijän hymyä. Hänen onnistui sentään työntää siskopoikaa vanhemmat tytöt ylös asti, siskonpoika jatkoi putoiluaan. Herra ei oikein ole kypsä kiipeämään, ote luistaa. Sain sen sentään kopiksi, joka kerta. Lopulta revin itseni aivan väkisin ylös seinää. Siskoika tuli mukana kainalossa ja sanoi että olipa se hauskaa. Vein sen mukanani kirjastoon.

"Minä vain halusin että että rakaistaisit minua yli kaiken ja suhtauisit yhtä tolkuttomasti kuin minä. En minä meille sen pahempaa tahtonut"

Keneköhän rivejä nuo ovat? Ajattelin sitä usein tänään. Olin Puoli-Q teatterissa katsomassa runoesitystä, 2000-luvun runoista. Täytyy sanoa että pidin tulkinnoista, runojen näyttämölle tuonnista. Oman runon kuuleminen niiden joukossa tuntui oudolta. Sanat tuntuivat pitkiltä ja ladatuilta. Vähän raskailta. Jotenkin itsekseen hihitteleviltä. Hyvin ne kuitenkin esitettiin, tyylillä ja taiten. Saila Susiluodon tai Jouni Inkalan jutut eivät ole minulle luettuina oikein kolahtaneet, mutta tänään ne kyllä rymisivät täysillä. Kovia ovat, nuoret näyttelijät. Uskallusta ja taitoa. En tiedä menevätkö nuo rivit aivan noin, mutta sellaisina ne jäivät mieleen.

"Maailma on toisaalla, mutta sinne pääsee proosalla."

Huomenna voisin kirjoittaa novellin. Tai kolumnin. Miten vain, tie jatkuu vierestäni.

Otto LIVE

Elvis lauloi televisiossa koiralle ja minä runoilin Kasarmin kampuksen pihassa kaloille. Kaarina Kaikkosen ideoima ja kulttuurituottajien toteuttama tilataideteos, se johon kerättiin kattiloita ja kihveleitä koko kesä, paljastettiin vihdoin perjantaina. Olin maanantaiaamuna saanut puhelinsoiton, jonka jälkeen minut ja Eero oli buukattu esiintymään. Minä ja Eero muodostamme nykyään yhtyeen nimeltä Duo Terveys. Minä vokalisoin, Eero bongottaa. Perjantaina esitimme kattiloista tehdyille kaloille ja juhlavieraille Uuno Kailasta, lauantaina Mikkelin kävelykadulla LavaX-tapahtumassa minun tuotantoani, Vysotskia ja Bukowskia. Hyvin meni, kehuja tuli, kaikki näytti kuulemma viinipulloa vaille 60-luvulta. Laitan tänne kuvan kun saan sellaisen itse.

Ehkä on aika myöntää että pidän esiintymisestä. Huomio on sekä kammottavaa että nautinnollista. Nuorallatanssi on ainoa tanssi jonka askeleet haluan oppia. Ja sen kun tanssitaan niin että näyttäisi kuin juoksisi paikoillaan.

Elokuvaprojekti nytkähti tänään eteenpäin. Näytämme Panssarilaiva Potemkinin kahden mikkeliläis-puolalais-muusikon säestämänä. Halusin Nosferatun, mutta olen tyytyväinen. Nosferatun oikeuksien kanssa olisi ollut kaamea säätö ja aikaa on vajaa kuukausi. Hyvä näin. Haluaisin klubi-iltaani tankotanssijan, katsotaan mitä saan.

Onpa tänä iltana hyvin. Voisin etsiä spotifysta uutta musiikkia tai katsoa jonkun Omenin(minulla on kaikki viisi). Taidan kuitenkin vain olla, maata, ehkä lukea kirjaa. Olla tyytyväinen niin kauan kuin tätä kestää.

Until your Johnny Rotten records go pale

Kulttuurituottamisen ydin on tämä. Asioista keskustellaan, sopimuksia tehdään ja sopimukset pidetään. Tämä tuntuu olevan monelle käsittämätöntä tai liian vaikeaa.

Olen tänään tehnyt selvityksiä ja sopimuksia. Minulta meni tunti tehdä se mitä olimme sopineet muiden tekevän. Kun olin tehnyt muiden lupaamat asiat, minulla oli lisää selvitettävää. DVD-esitysoikeuksia, markkinoinnin toteuttamista ja tietysti budjetin venyttelyä. Tajusin että minulla olisi ollut viikkoja enemmän aikaa kohdata uudet haasteeni, jos olisin tehnyt kaiken itse alusta pitäen. Mutta kun minulle kommentoitiin että "tuntuu että sinä teet kaiken, eikä me mitään". Jaoimme sitten hommia ja tuloksena on lähinnä ajan haaskaantuminen.

Millähän helvetillä aikuiset ihmiset saisi tekemään niitä töitä, jonka vuoksi he tätä koulua käyvät? Onko vastaus Jeesus? Vai kidutus?

On niitäkin joilla on motivaatiota. Heidän kanssaan on ilo tehdä töitä. Meillä oli UG-nimisen lehden toimituskokous. Opiskelijajärjestön julkaisu. Lupasin tehdä jutun Kampusfestareilta ja kolumnin hyvinvoinnista. Jälkimmästä kuulemma oikein odotetaan toimituksen keskuudessa. Aion jumalauta pitää lupaukseni.

Runopuolella tahti kiristyy myös. Esiinnyn perjantaina tilataideteoksen julkistamisessa. Se on hyvä diili, voin sen avulla skipata itse taideteoksen kokoamisen. Yksi ansaitsematon nakitus vähemmän antaa minulle aikaa selvitä varsinaista velvollisuuksistani. Lauantaina on vuorossa kokopitkä esiintyminen Mikkelin kävelykadulla. Ensimmäinen sellainen. Toivoisin että minulla olisi enemmän aikaa valita matskua tai treenata. Ensi viikolla sitten Q-teatteriin katsomaan kun omaa kamaa esittävät muut, eka kerta sekin.

Minun runoistani pidetään ja ei pidetä. Jotkut pitävät kertomiani juttujani parhaina, toiset vihaavat niitä. On ihmisiä jotka nauravat vitseilleni ja on ihmisiä joille ne eivät enää kelpaa. Tunnistan jaon selkiintyvän myös omassa ajattelussani. Mitä pidemmälle tämä Mikkelin-seikkailu etenee, sen paremmin. Täällä on henkilöitä joiden kanssa voisin iskeä firman pystyyn ja tyyppejä joita en syöttäisi edes kulkukoirille. Tämän tekstin avainsanat: rahantarve ja murhanhimo.

Viime sunnuntaina sentään vietin laatuaikaa. Useita tunteja miltei ikäisteni ihmisten seurassa(kaikki tarjoilijoita, kerron joskus). Hieman ruokaa, hieman karkkia, hieman alkoholia. Eikä säkättävää teinituottajaa lähimaillakaan. Balsamia pahalle päälleni. Amen.

Kukkasista

- Onko heille annettava ruusuja?

Kirjastonhoitajalla on kaunis ajatus, mutta ei. Emme ole järjestämässä palkintogaalaa. Pyydän häntä ostamaan runoilijoille hedelmiä ja teetä. Kun saavun Tikkurilan kirjastoon on kaikki paikallaan. ILMAISTA-klubi on esiintyjiä ja yleisöä vaille valmis alkamaan.

Ensin saapuu Vilja-Tuulia Huotarinen. Olemme olleet yhteyksissä vuosien ajan, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun tapaamme. Olemme jo tuttuja, katselemme tyhjää Lummesalia, se on yhtä mukava tila kuin aikaisemminkin. Viimeksi seinät olivat täynnä tauluja, nyt nurkassa nojaa neljä selloa. Seuraavana saapuu tanssija Satu Tuittila, hän on joutunut harhailemaan Tikkurilassa löytääkseen kirjaston. Viimeksi muistin opastaa ihmisiä etukäteen miten löytää asemalta perille. Tällä kertaa en. Jyrki Kiiskinen pyörii aulassa, vien hänet takahuoneeseen ja lähden etsimään Mikko Perkoilaa. Hän on jo salissa, haluaa jopa virittää kitaraansa.

Paikalle saapuu kolmisenkymmentä ihmistä. Viimeksi oli puolet enemmän. Viimeksi hoidin itse markkinoinnin ja tiedotuksen. Viimeksi oli Ilpo Tiihonen. On ihmisiä jotka ovat käyneet joka klubilla ja ihmisiä jotka aina lupaavat tulla, mutta eivät ikinä saavu. Elämä on valintoja ja aikaa vähän, sanoisi joku. Minä sanon että jotkut ihmiset vain eivät kestä nähdä minua parhaimmillani.

Olen kyllä joskus ollut roimasti parempikin. Tällä kertaa huomaan katsovani sisäänpäin, kun pitäisi hymyillä yleisölle. Koetan pitää juonnot lyhyenä, vähän menee ylisanoiksi, mutta aivan palturiin en sorru. Kiiskinen on hyvä mutta hieman epävarma. Hän esittää julkaisematonta tuotantoa, aivan tuoretta sellaista. Aina rohkeaa. Juuri uuden kokoelman julkaissut Huotarinen ja Tuittila esittävät runoutta ja tanssia. Parhaimmillaan se on kun yleisö saa keksiä syksyyn liittyviä sanoja joista naiset improvisoivat. Ystäväni huutaa sanakseen PUUKKO! Aijai, kotikentällä taas...

"Meillä oli vuonna 81 keltainen Opel Kadett. Siinä oli märälle haisevat lampaantaljat ja yksi kasetti jota kuunnella. Sillä kasetilla oli minuun vaikutuksensa, aloin etsiä outoja kertomuksia ja lopulta kertoa niitä itse. Tänään tarinoiden langat kohtaavat, kun voin kutsua esiintymään miehen siltä yhdeltä kasetilta, Mikko Perkoilan"

Minä ja Perkoila kohtaamme keskikäytävällä. Hän hymyilee ensimmäistä kertaa koko illan aikana. Perkoila sanoo että "ihmettelin jo kenestä se puhuu.." Ja esittää Liftarin ja lehmän. Olen jotenkin tunnoton, ehkä tämä kaikki on reseptoreilleni liikaa. En oikein osaa sanoa mitään keikan jälkeenkään. Perkoilan olemus on niin tumma ja sarkastinen, en halua kuullostaa naivilta pösilöltä.

"Jaa sinulla on tuollainen lapsuudentrauma?"
"Hyväksi se on muuttumassa..."

Eikä siinä muuta. Yleisö on tyytyväinen, esiintyjät mitä luultavimmin. Kavereiden kanssa yhdelle oluelle, kohtapikaa kotiin ja aamulla junalla takaisin Mikkeliin. Elokuvaprojekti polkee paikallaan, poissaoloja pitäisi selitellä ja rumpali runoiluni taustalle puuttuu edelleen. Eikun sorvin ääreen.

Niin joo, yksi juttu vielä...

Kirjastossa ennen tilaisuuden alkua tapaan entisen työtoverini ja blogini lukijan. Hän kertoo tavanneensa työväen kesäkurssilla entisen tyttöystäväni .Exäni on kuulemma palkinnut lukijani ruusuilla, koska tämä on yleensä sietänyt minua.

Joten jatka lukemista, ystävä hyvä. Joku kukittaa sinut vielä.

Tänään, huomenna, aina

Olen herännyt kahtena aamuna peräkkäin uneen, jossa vanhempani riitelevät. Uni sijoittuu aikaan yli kaksikymmentä vuotta sitten. He ovat jo eronneet, mutta tapaavat toisiaan salaa. Vanhempani suunnittelevat pakenevansa pohjoiseen, mutta eivät pääse sopuun yksityiskohdista. Kuuntelen kaikkea yläkerrasta ja tiedän ettei isäni ole tosissaan. Hän valehtelee. Hän ei aio paeta, hänen ei tarvitse. Isäni on sarjakuvien Vesimies. Ei se Atlantiksen jälkeläinen joka hengittää veden alla, vaan se superkonna joka lyödessä hajoaa pisaroiksi katuun. Vain noustakseen kadulta vahingoittumattomana. Kuuntelen sitä yläkerrassa ja haluan pysytellä erossa kaikesta. Sanon sen ääneen jollekin vieressäni, en herättyäni muista kenelle.

Tänään olin nukahtaa junassa. Luin 1600-luvusta ja huomasin että sekä Bacon että Descartes olivat kuolleet vilustumiseen. Se huomio väsytti, suljin silmät. Keski-ikäinen mies kysyi onko minulla lippu paikalle jossa istun. Vertailimme lippujamme, ne olivat samalle paikalle. Mies haki konduktöörin, konduktööri katseli lippuja pitkään. Sama vaunu, sama paikka, eri juna. Minulle on myyty lippu seitsemän junaan, kello on hieman vajaa kaksi. Minä vaihdan viereiselle istuimelle, mies menee istumaan jonnekin taakse. Newton kiinnostuu vanhoilla päivillään pedon luvusta. Aurinkokuninkaan Versailles on marmoria ja talvisin sietämättömän kylmä. Olen tänään sanotunut irti kahdelta MAMKin kurssilta. Filosofian saatan tenttiä tms, kirjallisuudessa odotan sukupolvenvaihdosta.

Huomenna juonnan Tikkurilan kirjastossa ILMAISTA-klubin. Toivottavasti esiintyjät löytävät paikalle, toivottavasti yleisö löytää paikalle, toivottavasti löydän takaraivostani jotain sanottavaa. Saan ensimmäistä kertaa palkkaa tuottamisesta ja juontamisesta. Jostain syystä ilmassa ei ole sitä suurta kulttuurijuhlan tuntua. Odotan enemmän viikonlopun sulkapallomatsilta Pulkkisen kanssa kuin tältä keikalta. Nyt kun tekstini huomataan, nyt kun tekemiseni kirjastossa koetaan rahan arvoiseksi...on taika jo poissa.

Vitut taiasta, tarvitsen rahaa, onhan runoilijankin syötävä. Sanoo Otto joka on laihtunut Mikkelissä 14kiloa. Jouluun mennessä painan saman kuin savun aavistus pakkasilmassa. Minusta tulee sulava, ketterä ja kirkasmielinen.

Ei blogissa tarvitse olla laatua, ei missään tarvitse, ei ja ei. Unohda laatu. Laatu on hidaste. Tarvitset kovan äänen että huomaan, kiviä taskuun että pääset perille.